Vihdoin viimein otin keväällä projektiksi Onnin puuttuvan sertin metsästämisen. Ja eikun näyttelykalenteri esiin ja näytelmää valkkaamaan. Ja siinä se oli, Mikkeli 13.6 ja tuomarina Maret Kärdi. Tuomari on tiukka eikä jaa eriomaisia ihan tuosta vaan. Olin kuitenkin muutama vuosi sitten käynyt Oton kanssa Kärdin arvosteltavana ja ajattelin että Onnikin voisi mennä hänellä läpi. Ja menihän se! Onni oli avo eri1 PU1 SERT MVA VSP, jippii :-D Kylläpä oli helpottunut olo, että se kävi noin kivuttomasti ja voimme saman tien unohtaa näyttelyt. Ei meinaan ole ihan meikäläisen juttu nuo näytelmät :-) Kävimme ennen Mikkelin näyttelyä helatorstaina Lappeenrannan ryhmänäyttelyssä palauttelemassa mieliin näyttelyjuttuja tuloksin avo eri3.

Kuva Mikkelin näyttelystä.

Jepulis, täällä sitä taas ollaan. Elämä jatkui kuin jatkuikin Oton poismenon jälkeenkin, vaikka rankkaa se taas oli ystävän saattaminen viimeiselle matkalle. Onni on sopeutunut hyvin talon ainoaksi koiraksi. Luulin, että se olisi ollut enemmän kiinni Otossa, mutta siitähän onkin sukeutunut varsin itsenäinen otus. Ella kyseli pitkään minne Otto meni ja vielä tänäänkin sain ihmetellä miten tuo alle 3 -vuotias tyttö muistaa asioita. Otin koirakaapista Onnille uuden vesikupin takapihalle  ja se oli Oton entinen vesikuppi. Ottohan oli sisällä eristetty muista koirista, joten tietysti sillä oli omassa huoneessaan oma vesikuppi. No, joka tapauksessa Ella tokaisi heti, että tuohan on Oton kuppi ja seuraavaksi kävimme taas läpi mihin Otto on mennyt :-)

Onnin kanssa on harrastettu agilityä, mitäpä muutakaan. Talvella oli viiden kuukauden totaalitauko, kun agiseuramme rakensi talkootyönä hallin. Omalta kantilta katsottuna treeni- ja kisatauko sattui hyvään saumaan, kun Joel oli vielä niin pieni. Maaliskuulta lähtien olemme kisanneet 1-2 kisapäivää kuukaudessa tahdilla. Ja Kouvolasta onnistuimme toukokuun alusta saamaan jopa kaksi nollatulostakin vähäisellä treenimäärällä :-) Nyt heinäkuussa on tarkoitus jättää kisaamiset kokonaan väliin ja yrittää päästä useammin treenaamaan. Alan kai tulla vanhaksi tai sitten liian köyhäksi, kun en enää viitsi lähteä kisaamaan, jos ei ole ollenkaan tuntumaa koko hommaan :-)

Talvinen ulkoasukin sai vihdoin lähteä, tämä uusi on myös BlogiPohjat Blue -sivuilta.

FIN MVA TK1 Ruffenuff Man Of Mission

15.6.1999 – 17.11.2008

"Minä katsoin sinua pitkään
ja päätäsi silittelin,
ja mietin lieköhän ketkään
silmin niin viisahin
minulle katsetta luoneet,
hellyyttä hellempää,
tai ystävyyttä suoneet
mi aina ymmärtää.
Sinä teit sen joka hetki,
minunlaistani palvoit ain,
ja nyt kun päättyy yhteinen retki
sinä katsot, katsot vain..
mutta sylissäni vielä
sinä nuolet käden selkää,
ja minä tiedän että et siellä
metsänpeitossa peikkoja pelkää…"

-Inkeri Rajala-              

Kun jalat eivät enää kantaneet, oli aika kulkea yhdessä viimeinen matka.

Rakasta ystävää ja perheenjäsentä suunnattomasti kaivaten,

Mari, Sami ja Ella

Tänään vietettiin siis poikamme nimiäisiä. Samin vuoro oli ehdottaa etunimeä ja minulle jäi toisen nimen valinta. Kyllä noita nimiä pyöriteltiinkin moneen otteeseen ennen kuin molempia miellyttävät nimet löytyivät. Varsinkin, kun tällä kertaa ei haluttu antaa nimeä joka keikkuu vuoden suosituimpien nimien TOP 10:ssä. Nyt vaan pitäisi muistaa, että kutsumanimi ei ole enää Vauva :-)

Jopas on vierähtänyt aikaa, kun tänne olen viimeksi kirjoitellut. Melkein voisi luulla, että vauva pitää niin kiireisenä, että en ole nettiin ehtinyt. Tosiasiassa tulee surffailtua päivittäin niin kuin ennenkin, mutta laiskuus on iskenyt niin blogin kuin sähköpostinkin kirjoitteluun. Aika on kyllä kulunut kuin siivillä. Poikakin on kohta jo 7 viikkoa vanha! Jos synnytys oli nopea niin nopeaa on ollut myös palautumiseni synnytyksestä. Olo oli varsin freesi jo siinä vaiheessa, kun nousin synnytyssalin pöydältä ylös. Ellan jäljiltä kroppa oli jonkin aikaa kuin romukoppa, mutta nyt ei ollut mitään kipuja missään. Ja sairaalasta kotiuduttuani pystyin heti aloittamaan koirien kanssa lenkkeilyn. Poika on jo parin viikon ajan ihastuttanut meitä vanhempia suloisella hymyllään ja pientä jokelteluakin tulee jo. Onneksi tämäkin lapsukainen on sitä mieltä, että yöt ovat nukkumista varten, joten itsekkin saan riittävästi unta eikä ainakaan vielä ole väsymys päässyt iskemään. Nyt tietysti alkaa yöriekkuminen, kun näin kirjoitan :-O

Koirarintamalla minä olen palannut Onnin ohjaksiin. Kirsille suuren suuri kiitos Onnin kanssa treenaamisesta ja kisaamisesta! On ollut todella ilo seurata sivusta kaksikon touhuja. Parivaljakko kävi syyskuussa vielä kisaamassa Ruokolahdella ja seuramme omissa kisoissa Lappeenrannassa. Ruokolahden agilityradoilta tuli kotiintuomisiksi yksi hylly ja 5-tulos. Lappeenrannasta puolestaan ensimmäiseltä radalta 0-tulos ja 4. sija ja toiselta radalta 5 + yliaikaa. Eli tämä kesän yhteistyö tuotti hienosti kaksi hyppyratanollaa ja yhden agiratanollan J

Huomaan Onnista, että se on selkeästi miehistynyt tämän vuoden aikana. Johan se "pentuaika" joutikin päättyä ;-) Olen viime aikoina käynyt Onnin kanssa paljon kahdestaan pidemmillä lenkeillä, kun Otto potee jalkojaan. Samalla olen huomannut, että Onnista on sukeutunut varsin mutkaton tapaus (Liekö Mutkalla osuutta asiaan, heh). Voin pitää sitä pyörätiellä irti ilman, että tarvitsee pelätä sen menevän tervehtimään muita tiellä liikkujia (entisessä elämässään se olisi haukkunut ihmiset ja karkaillut koirien luokse) ja se tulee viivana luokse kutsuttaessa. Eli vihdoin alkaa se meidänkin keskinäinen suhde muotoutua toivottuun suuntaan. Taidan kuitenkin palata seuraavan koiran kohdalla siihen käytäntöön, että suhteen luominen aloitetaan heti pentuna :-D Siis sitten joskus, kun sen seuraavan koiran paikka on meillä vapaana. Meillä on Onnin kanssa kahdet treenit nyt takana ja kyllä on ollut kiva päästä taas baanalle! Huomaan itsestäni, että olen vähän turhan hätäinen, mutta eiköhän tuo ohjaus tuosta lähde taas paranemaan. Toivottavasti en onnistu pilaamaan sitä hienoa työtä, minkä Kirsi teki Onnin kontaktien kanssa :-O

Tähän lopuksi pitää vielä laittaa pohdintaa menneestä punkkikesästä. Niitä tuntuu kesä kesän jälkeen olevan aina vaan enemmän näillä nurkilla. Otolla on ollut punkkipanta kesäkuun alusta alkaen ja Onnilla puolestaan Frontlinet niskassa kuukauden välein laitettuna touko-syyskuun ajan. Otossa ei ollut kesän aikana yhtään punkkia, mutta Onnista jouduin niitä välillä irrottelemaan. Kaikki eivät olleet edes kuolleet, vaikka Frontlinen tuoteseloste niin lupaa. Lisäksi punkkeja käveli meidän lattioilla lähes päivittäin, yök :-/ Pitkään olin siinä luulossa, ettei tuo punkkipanta ole tehokas, mutta nyt kahden kesän kokemuksella se on aivan ylivertainen! Kaiken lisäksi tulee paljon halvemmaksi kuin noiden liuosten ostaminen. Onnille en ole sitä viitsinyt laittaa, kun agilityssä ei saa olla pantaa kaulassa. Kait se koskee punkkipantaakin. Niin rasittavaa sen kaivaminen on tuon karvapeitteen sisälle, että ei sitä kehtaa alvariinsa olla sieltä pois ottamassa.